Pyhiinvaellusreitit ovat hyvä esimerkki laajoja alueita yhdistävästä historiallisesta käsitteestä, joilla on vahvaa paikallista merkitystä. Ne liittävät yhteen pysyviä ja kiinteitä kirkollisia hallintorakenteita ja kohteita, paikallis- ja aluehallintoa, monialaista kulttuuritoimintaa sekä matkailu- ja hyvinvointipalveluita.

Pyhiinvaellusreitin käsite on suhteellisen avoin tulkinnoille; jo varhaiskeskiajalta kukin katolinen kirkko oli omistettu jollekin pyhimykselle, ja pyrki saamaan jonkun pyhimysreliikin hallintaansa. Niinpä keskiaikaisia kirkkoja yhdistäviä historiallisia vesi- ja maareittejä voidaan tulkita ja kehittää pyhiinvaellusreitteinä. Kirkoilla oli hallinto- ja palvelutehtävä, ja ne sijoitettiin asutuksen keskelle ja alueellisesti merkittävien kulkureittien risteymäkohtiin.

Nykyisen Suomen alue nousi esihistoriastaan katoliseen keskiaikaan rannikkoalueiden pysyvällä asuttamisella toisen vuosituhannen alussa, jolloin Ruotsin keskusvalta oli rakentumassa. Näkyvimpinä maamerkkeinä tuosta vaiheesta ovat ne noin sata keskiaikaista harmaakivikirkkoa, jotka rakennettiin Ahvenanmaalle ja rannikoille. Näitä kirkkoja yhdistävät historialliset maa- ja vesireitit palvelivat myös pyhiinvaellusta. 1500-luvulla levinnyt reformaatio musersi katolisen kirkon valta-aseman, mutta on jättänyt näille alueille maisemaan, rakennettuun ympäristöön, nimistöön ja muuhun aineelliseen ja aineettomaan kulttuuriperintöön tunnistettavan kerrostuman.